Toisen maailmansodan aikoina oli ulkomaankauppa lähes jumissa ja tuli ankara bensapula. Bensan korvikkeeksi autoja varustettiin häkäpöntöillä, joissa puuta tai hiiltä polttamalla saatiin monimutkaisen prosessin tuloksena hiilimonoksidia eli häkää, mikä on tappava kaasu ja se se on niin ärhäkkää, että sen voimalla auton moottori käy.
Pihlajaveden Karhunkylässä on Metsähallituksen maaalla on vieläkin nähtävissä useita hiilimiilujen kuoppia, joissa on sota-aikana hiilletty puuta ajoneuvojen polttoaineeksi. Syksyllä 1992 Esko Reinikan kanssa haastattelin metsätyönjohtaja Toivo Heinosta, joka oli Metsähallituksen pomona sotavuosina johtamassa puunhankintaa hiilimiilulle. Esko Reinikka oli 15-vuotiaana poikana mukana siinä työmaalla. Yhdessä Esko ja Toivo muistivat hyvin työmaan kulkua. Tästä muistelusta kirjoitan tähän pienen tiivistelmän.
Metsänhoitaja Aakenus oli sanonut, että nyt siellä kenraalit hyppii seinille, kun bensa loppuu Suomesta, nyt pitää saada hiiliä. Eri puolilla Suomea alettiin Metsähallituksen mailta kaataa hiilipuita. Karhunkylässäkin hakattiin 6000 p-m3 puita hiillettäviksi. Pääasiassa mäntyä, mutta myös kuusta ja koivua. Puut aisattiin kuivumisen edistämiseksi. Nuoret eivät tiedä mitä on aisaaminen, siinä kuorimaraudalla poistetaan kuorta molemmilta sivuilta vuolaisun verran. Näin puu kuivuu nopeammin. Metsätöitä oli tekemässä vanhat miehet ja poikaset, sekä ”Tottelematon Jussi”, joka oli saanut osuvan korkonimen huonon kuulonsa takia.
Miiluun ladottiin 150 p-m3 puuta, puut olivat pystyssä nojallaan keskustaan päin. Miilun sisälle oli laitettu lautatorvia sivulta keskelle ja yksi torvi pystyyn keskelle, ne toimivat ilmareikinä. Miilu peiteltiin oljilla ja mullalla. Maa juntattiin ilmatiiviiviiksi, ettei valkea pääse läpi. Näin oli miilu viritetty polttamiseen eli oikealla nimellä kuivatislaukseen.
Miilu sytytettiin päältä. Lautarorvien kautta säädeltiin ilmansaantia. Miilua vahdittiin aina, ettei se päässyt syttymään avoliekkiin. Jos jostakin alkoi savua tupruttaa, niin se heti tiivillä maalla tukahdutettiin. Joskus miilun sisälle kehittyi niin kova paine, että se ”potkaisi” kaasuja ulos. Sen jälkeen oli pintaa kiireesti tiivistettävä. Miilun palaessa sitä piti juntata puunuijalla, että palaessa syntyneet löysät kohdat tiivistyivät.
Miilumestarina toimi Luoma niminen mies ja Antti Hiiri oli pääpolttaja. Hiiren myöhempänä kohtalona oli Kannonkoskella pudota löysään miiluun, mihin hän menehtyi. Tietoisena tästä putoamisen vaarasta miilun päällä liikkujalla piti olla aina pitkä seiväs jalan alla.
Kun miilu oli hiiltynyt, niin sitä jäähdyteltiin vedellä useita päiviä. Vettä kannettiin ämmänlängillä, minkä idean toi Martti Virtanen Amerikan reissultaan. Jäähtymisen jälkeen kate purettiin ja hiiltyneet kekäleet murskattiin kassaralla palasiksi ja pussitettiin. Pussittamisessa oli myös paikkakunnan tyttöjä ja he olivat iltaisin kuin mustia kuin neekerit. Metsähallituksen puolesta oli saippuaa ja lämmin sauna peseytymistä varten.
Viimeiset miilut poltettiin v. 1945. Tämä Kangaslammin hiilimiilualue on nimetty Metsämuseo Luston Kulttuuriperintökohteeksi.
Mainittakoon, että Karhunkylällä oli vuonna 1944 venäläisiä sotavankeja töissä. He hakkasivat halkoja Vapolle. Vankien urakkana oli valmistaa halkoja 2 p-m3 päivässä. Haloilla tehtiin höyryä vetureihin, joten Karhunkylältä toimitettiin monenlaista menoveden korviketta. Vangit asuivat Kangastenperän riihessä. Siinä riihesssä on vieläkin piikkilangasta tehty ristikkokalteri riihen luukun päällä karkaamisen estämiseksi. Kuri oli sallivaa, vangit kulkivat iltaisin kylillä ja tekivät tuohitöitä. Joukossa oli insinöörejä ja opettajia tietää Toivo Heinonen kertoa.
Puukaasun aika
Keuruullakin aikoinaan asunut metsänhoitaja Stuart Köhler oli perehtynyt puukaasuun ja hän on julkaissut kirjan Puukaasun aika. Poimin tähän kirjasta muutamia tietoja häkäpöntöistä ja niiden käytöstä.
Häkäpöntöissä käytettiin hiilien ohella myös pilkkeitä, eli noin 10 sm. pitkiä kuivia puita, jotka oli halottu kirveellä pieniksi palikoiksi. Pilkkeiden kulutus oli henkilöautolla reilu hehto/100 km. ( hehto=100 litraa). Kuorma-autolla kulutus oli 3 hehtoa/100 km.
Pilke on halpaa ainetta bensaan verrattuna. Yhdellä pilkemotilla ajaa siis 800 km, bensaa siihen matkaan menee noin 60 litraa, joka maksaa noin 90 euroa. Pilkemotin hinnaksi tulee 90 euroa, kiintokuuton hinnaksi tullee 150 e/m3!
Häkäpönttöjä eli hiilikaasuttimia valmistettiin sotavuosina Suomessa lähes 50.000 kpl, joista pilkekaasuttimia oli 2/3 ja hiilikaasuttimia 1/3. Kaasuttimia asennettiin kuorma- ja linja-autoihin noin 30.000 kpl, henkilöautoihin 7200 kpl ja traktoreihin yli 4000 kpl. Moottoriveneisiinkin ja pieniin laivoihin niitä asennettiin 630 kpl. Kaasutin oli asennettu noin 80 prosenttiin silloisista kuorma-ja linja-autoista. Kaasuttimien valmistajia oli Suomessa viitisenkymmentä.
Multialainen autoilija Jorma Mäkelä oli sota-aikana hoikka kansakoulupoika. Hän muisteli, että hän muurasi isänsä auton häkäpönttöön seinät tulen kestävistä tiilistä. Se onnistui niin hyvin, että häntä pyydettiin kesken koulupäivänkin muurariksi muihin autoihin. Jorma kertoi, että hän mahtui sinne pöntön sisälle ja siksi työ onnistui hyvin. Jorma myös kertoi, että sen aikaisilta automiehiltä oli silmäripsit palaneet ja he olivat paksussa noessa kasvoiltaan ja vaatteiltaan. Pönttöä piti usein kouhia ja pilkkeitä lisätä, siitä tuli nokikylpy. Yön aikana häkäkaasusta löytyi voimaa paljon enemmän kuin päivällä, muistelee Jorma. Se ilmeisesti johtui kosteammasta ilmasta, jossa on happea enemmän.
Aapo Töysä kertoi, että he valmistivat pilkkeet itse. Riihessä kuivattiin puut ja sitten ne katkottiin ja pilkottiin.
Hiiltämiseen rakennettiin myös isoja hiiltouuneja, niissä hiilto oli hallitumpaa. Miilussa hiiltäminen oli vaativaa ammattimiehen työtä, siksi pilkkeiden käyttö yleistyi, kun niiden hankinta onnistui kaikilta, joita saha ja kirves totteli.
Jyväskylän suunnasta on muisteltu, kun linja-autosta loppuivat pilkkeet kesken matkaa. Ei hätää, kuski meni tienvarressa olevasta halkopinosta tekemään sopivia pilkkeitä ja niin matka jatkui. Pinot olivat hätätilassa ”bensapinoja”!
Sota-ajan kuljetusongelmat hoitivat silloin Suomen hevoset, häkäpöntöt ja halot vetureiden voimanlähteinä. Edelleen puu on hyvin tärkeä energian lähde. Sillä lämmitetään asuntoja, siitä tehdään sähköä ja höyryä sekä bioöljyä.
Lähteet:
Puukaasun aika, Stuart Köhler
Kirjoittajan tekemä haastattelu, haastateltavat Toivo Heinonen ja Esko Reinikka
Aihe
polttoaineet, polttoainehuolto, häkäpöntöt, puuhiili, Keuruu, Pihlajavesi (kunta), miilunpolttoKlikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.